Taivaallinen r-r-r-r-r-r-roxanne, ihana tanssia! Tanssimme joulukuussa "El Tango de Roxannen", ja OIJOIJOI kun se on mehevän dramaatillista! (Ja sitäpaitti meijän koreo on viä paljon hienompi ku tää tässä!)
Aika katsoa ja niputtaa kesän kirjasato: Virginia M. Axline: Dibs etsii itseään (aivan käsittämättömän hurmaava kirja! tuulahdus ajattomalta 70-luvulta ja kauempaa.) Torey Hayden: Toisten lapset (toreyn tapauskertomukset ovat kaikessa raflaavuudessaan tosi vakuuttavia ja koskettavia.) Torey Hayden: Aavetyttö Elisabeth Cleve: Pidä isää kädestä. Kaksivuotias kriisiterapiassa (viehättävä, tosin ei ihan psykotyöläisen lomalukemistoa parhaimmillaan) Pirkko Saisio: Voimattomuus (varsin vaikuttava ja koukuttava, suosittelen.) Jorma Myllärniemi: Narsismi - vamma ja voimavara (luettu kevyesti melkein yhdeltä istumalta kirjaston lukutuoleilla. ihan kiinnostava.) Torey Hayden: Tiikerin lapsi
Nyt meneillään Umayya Abu-Hannan uusi kirja Sinut. Ensimmäinen luku saanut kikattamaan.
Muusta kesän kyldyyrisadosta on mainittava ainakin yksi: Näytelmä Pienin yhteinen jaettava (Teatteri Avoimissa Ovissa) palautti uskoni teatteriin. Aivan mainio!!
*** Edit: Ainiin! Listasta unohtui Sofi Oksasen Stalinin lehmät.
- korkeasaari on nähty ja käyty - särkänniemi ei ollut ihan niin kiva kuin viisitoista vuotta sitten, mutta aika kiva kuitenkin - automatka suomen läpi on mukavaa kaksisteen - akupunktio on jännittävää ja ehkä tepsii migreniin (toivo elää) - uuden kasviskeittokirjan kautta on auennut uusi maailma: reseptien kanssa voi turvallisesti kokkailla ilman epäonnistumisen pelkoa. Jos ruoka ei ole hyvää, se ei johdu siitä että minä olisin perustavanlaatuisesti huono, vaan resepti ei ollut hyvä. Kuinka en ennen sitä tajunnut?! - miten ihmeessä saan sisällytettyä mahdollisimman paljon tanssia syksyni iltoihin? mietintä käynnissä... oi miten ihanaa on tanssi!
(orava kiipesi juuri parvekkeelle penkomaan kukkalaatikoita. pöhkö orava! älä syö meidän kukkia!)
Ensiksikin en tiedä mitä tekisin ja missä olisin ilman tanssia. Se pelastaa minut uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Eilen vietin kaksi ja puoli tuntia seurasaaren kesäisessä maisemassa suuressa tanssikatoksessa opetellen lennosta israelilaisia, balkanilaisia, hollantilaisia, unkarilaisia ja vaikka mitä kansantansseja. Siis JUURI SITÄ mitä olen kaivannut vaikka KUINKA KAUAN! auuuh! Pöllähdin keskelle tuota hämmästyttävää todellisuutta, jossa keski-ikä läheni viittäkymmentä, viiniköynnösaskel oli tatuoituna selkäytimiin ja tuntemattomat ihmiset iloitsivat nopeasta oppimisestani.
Kun käsivarret oli tiukasti punottu piirin ympäri, se pyöritti ja lennätti meitä yhä nopammin, villimmin, naurattavammin, kihelmöivämmin, eikä ollut enää huolta.
Matkalla kotiin (kesäkotiin, toisen kotiin) laitoin pienen soittimen soittamaan kaikkia Torin levyjä sekaisin ja iho oli kananlihalla onnesta. Tällainen minä olen, tähän minä kuulun. Muistin miten 16-vuotiaana kuljin levyosastolla ja katselin haaveillen Under the pink-levyä, mutta en kehdannut ostaa sitä . En edes ajatellut, että voisin (vaan sen sijaan ostin levyn, josta entinen musiikinopettajani olisi pitänyt. Kuuntelin sitä vain kerran ja piilotin häveten ja ymmälläni.) En tiennyt vielä silloin, että voisin olla minä ja että voisin pitää juuri siitä mistä pidän. Miten välillä kismittääkin ajatella, miten eri tavalla kaikki olisi mennyt, jos jo silloin olisin hypännyt vaikka Tori Amosin siivellä kohti omaa paikkaani maailmassa. Onneksi nyt olen vihdoin kyydissä.
1. Kun olin viisivuotias, voitin kerhon joulujuhlan arpajaisista kipsiin valetun madonnareliefin. Kerhotädit ehdottivat, että voisin maalata sen kirkkailla väreillä ja kultamaaleilla niin kuin muut lapset, mutta en suostunut. Sivelin sormenpäillä sen sileää pintaa ja päätin pitää sen aina seinälläni. Sen lupauksen olen pitänyt tähän päivään asti.
2. Myös noin viisivuotiaana tein diilin äidin kanssa: jos äiti ja isä lupaisivat, etteivät koskaan eroaisi, minä lupaisin, etten koskaan ala polttaa tupakkaan. Sopimus tuntui minusta tasapuoliselta, nimittäin kumpikin teko edusti minulle jonkinlaista absoluuttista pettymystä ja turmiota. Lupaus on pidetty molemmin puolin.
3. En ole mikään innokas konsertinkävijä. Jokunen vuosi sitten kuitenkin lupasin, että jos Tori Amos tulee esiintymään Suomeen, menen kuuntelemaan häntä kaikista esteistä huolimatta. No nyt se sitten tapahtuu, parin viikon päästä Provinssirockissa. Mutta kaikista suunnitelmistani huolimatta julma festarimiljöö, majoituksen puute ja orpona matkustaminen taitavat olla sittenkin liian kova pala purtavaksi. Joudun pettämään lupaukseni.
Mutta sitäkin hartaammin odotan seuraavat viisitoista vuotta, että Tori tulee pitämään seniorifaneille konsertin Oopperataloon, ja saan istua plyysivuoratuilla penkeillä katsellen pikkukiikareilla upean punatukan kauniisti vanhentuneita, voimakkaita sormia flyygelinkoskettimilla ja nauttia väliajalla muistoista huumaantuneena kirsikkalikööriä ja lahjoittaa pääsylipun mukana varoja hyväksikäytettyjen naisten turvakotitoimintaan.
***** Jälkikäteislisäys (3.7.2007): Pidin sitten kuitenkin lupaukseni, enkä kadu yhtään!
Ilmoitusasia vuodenaikavirastolle. Kevään ensijätski nautittu eilen! Kyseessä oli minttukrokanteilla virkistetty, jyhkeä, paksukuorinen suklaapuikko, jonka hankin suunnitelmallisesti lähisiwasta matkalla kotiin. Näin se meni:
Siwan oven edustalla seisoi kaukaa matkustanut nuorimies haitaria soittaen, kappaletta en enää muista vaikka se jäi mieleeni soimaan jäätelön ajaksi. Kun sitten kaupan pihassa pyöränlukkoa yhdellä kädellä avatessani malttamattomana jäätelö suussa huiskin tuulen heittelemiä hiuksia huulten ja jäätelön välistä, virkkoi haitaristi: "beautiful." Kysyvään katseeseeni hän jatkoi: "you, is beautiful." Nauroin, vastasin: "Thank you, so are you!" Siitä hän riemastui: "You have men?" ja osoitti sormiaan. Vastasin "yes... ",mutta sitten päätin olla narraamatta vain vältelläkseni tuntemattoman ei-suomalaisen miehen liikaa tuttavallisuutta: "no, I don't have men."
Niin, minulla ei ole miehiä. Paljon muuta sen sijaan on, ja siitä olen iloinen.
Hei ihanaiset! Ilmoitukseksi olemassaolostani päivitän journalia toteamalla, että todellakin, elämä menee eteenpäin vaikkei uskoisi. Ilolla on jotakin asiaa minulle!
Hassu juttu kyllä, mutta tuntuu vieraalta kirjoittaa tänne mitään kovin suoraan. Kyse on kuitenkin kovin henkilökohtaisista asioista, vaikka näennäisen anonyymiuden takaa täällä huudellaankin. Tämä journalteksti alkaa kuitenkin pahaenteisesti muistuttaa 15-vuotiaan itseni päiväkirjatekstiä, joka oli viimeiseen saakka koodattua ja tunnistamattomaksi kaunisteltua runotekstiä, jotta kukaan ulkopuolinen lukija ei voisi todellisuudessa tajuta, mitä mielessäni liikkuu. Niinpä, olinkohan vähän paranoidinen?
Noh, joka tapauksessa kerrottakoon, että elämässäni on taas vaihteeksi uutta potkua ja myötätuulen mukana mennään.
Mutta kertokaapa, onko joku muukin saanut viikonvaihteen Hesarista häkellyttävän latutartunnan? Silmäiltyäni matkailusivujen aurinkoisen jutun pohjoisen tunturilatujen ihanuudesta alkoi hämmästyttävän paljon tehdä mieli päästä Nammalakuruun sivakoimaan. Ja minä kun luulin, että suksettomia vuosia kertyisi vielä ainakin toiset kymmenen sen jälkeen kun kouluhiihdosta tuli saatua tarpeekseen!
Seuraavan askeleen voimaa kerään pienenpienistä paloista. Miltäköhän sureva sydän näyttää? Onko se hennompi, sinisempi, kosteampi, arempi? Kun tästä selviän, kutsukaa minut syömään neljän ruokalajin lounas ja viekää minut tanssimaan maailman kaikkien ihanien naisten kanssa. Aika alkaa nyt.
Sydän täyttyy puhelusta. Huokaus. Miten konkreettiselta se tuntuu, niin kuin lyttyyn imeytynyt sydän pullistuisi tunteesta ja puskisi rintakehää ylös. Jokin minussa on tyhjä, joka vaatii täyttäjää.
Rakas päiväkirja, kuluneen vuoden kolmanneksi viimeisenä päivänä en saanut unta. Yleensä nukahdan helposti ja varhain illalla, ja vain harvat asiat saavat minut pyörimään unettomana sängyssä. Nyt kuitenkin odotettuani kauan unta hiukan murheellisena ja rauhattomana äkkiä havahduin: olen 28-vuotias, minua odottaa jossakin kirje. Kömmin ylös ja aloin etsiä vimmatusti mahdollista minulle osoitettua kirjettä vanhojen päiväkirjojen välistä, jossain sen täytyi olla. Ja lopulta viiden vuoden takaisen päiväkijan kanteen teipattuna se odotti: kirje 23-vuotiaalta minulta 28-vuotiaalle minulle. Kirje oli ohjeellisesti osoitettu päivälle "n. 23.12.2006". Olin siis havahtunut viiden päivän viiveellä oikeana hetkenä.
Ei tämä ollut ensimmäinen kirje, jonka olen saanut menneisyydeltä. Ensimmäisen kirjoitin 16-vuotiaana 21-vuotiaalle itselleni. Kirjeen kirjoittamisen tärkeänä sääntönä on, että kirjoittaessaan ei tekstiä saa lukea uudelleen, ei edes edellistä lausetta. Siten viesti säilyy unohdettuna ja saapuu tulevaan aikaan todellisena ja tuoreena viestinä menneisyydestä. Muistan, miten lukiessani tuota kirjettä 21-vuotiaana tunsin ajan virran viluväreinä pitkin käsivarsia lukiessani kirjeen viimeisen lauseen: "Kirjoita minulle kirje." Pieneksi hetkeksi viisi vuotta välistämme hävisi ja saatoin kuulla 16-vuotiaan viestin minulle aivan kuin vastalausuttuna, muuntumattomana, muistin ja elämänkokemuksen vääristämättä, ja kuitenkin samalla olin itse kykenemätön vastaamaan hänelle mitään takaisin. Pystyin kuvittelemaan edessäni 16-vuotiaan, joka lausuu ajatuksensa tulevalle itselleen kuulematta vastausta. Vanhempi minä ei neuvo, rauhoittele, huojenna, ilahduta, säikäytä, kiellä tai vakuuta vaan on täysin mykkä ja piilossa mielikuvien takana. Olenko löytänyt rakkauden? Poltanko tupakkaa? Rakastanko vielä tanssia? Olenko voittanut ujouteni? Kannattaako minun valita pitkä matematiikka vai kuvaamataito?
16-vuotiaan tulevaisuus on toiveikas ja heleä ja samalla niin kovin autio. Vaikka silloin tuntisi itsensä viisaammaksi kuin koskaan myöhemmin elämänsä aikana, on niin vaikea todella kuvitella itseään mihinkään todelliseen aikuiseen jakkupukuun. Se, mikä ihmisessä vuosien myötä muuttuu, on ihmeellistä. Miten eron nimeäisi tai osoittaisi, kun melkein kaikki itsessä tuntuu samalta kuin ennen? Se on vähän niin kuin isäni sanoin 60 vuotta täytettyään: "En kyllä ymmärrä, miten niin muka olen kuusikymmentä, kun mun mielestä mulla on vieläkin ihan samoja ajatuksia kuin oppikoulussa."
Sitä, mitä 23-vuotias minulle kirjoitti, en kerro vielä. Ehkä 35-vuotias voi kertoa sen.
Sitkeä ja tunnollinen duunari istuu selkä vääränä työpöydän ääressä päivittämässä journalia. Kello on yli iltapäivän ja ulkona viidettä viikkoa jatkuva yö.
Jep, söin laukunpohjalle unohtuneet irtokarkinjämät ja poltin röökin
... no en polttanut. Kunhan kokeilin miltä se kuulostaa. En todellakaan polta.
Rakas Joulupukki, lähestyn sinua ystävällismielisin aikein. Olemme tunteneet toisemme jo melkein kolmekymmentä vuotta, ja nyt ajattelinkin rohkaista mieleni ja kysäistä: lähtisitkö kanssani ulos? Ihan vaikka leffa + illallinen + kävely joenvartta pitkin lumisateessa katulyhtyjen valossa + kevyttä jutustelua nuoruuden hassuista sattumuksista. Leffa voisi olla joku sesonkikomedia, vaikka sellainen, jossa Hugh Grant, Kate Hudson, Susan Sarandon ja Al Pacino etsivät ratkaisuja elämänsä merkityksellisiin kysymyksiin ja yllättävien käänteiden kautta löytävät elämäänsä jotakin erityistä jouluaaton pimetessä yöksi. Miten olisi? En loukkaannu, vaikka kieltäytyisit. Mutta täytyyhän tämäkin asia joskus ottaa puheeksi, eikö vain?
Tämä on kyllä aika puisevaa luettavaa, mutta kiva vastailla. Tuntuu aivan kuin joku olisi oikeasti kiinnostunut vaikkapa siitä, mikä on lempikarkkini. Kysely päivässä pitää terveen itsekeskeisyyden virkeänä! tänx, rieskapost a comment
Töissä on hiljaista. Meitä on paikalla vain kaksi, kumpikin omassa päässä huoneistoa. Ajattelen tangon askelia ja täksi päiväksi luvattua syysmyrskyä. Ajattelen niitä kaiken sen ohi, mitä sydän kantaa. Tahtoisin edes päivän kokea millaista on olla kevyt ja luottavainen. Kuka virtuaaliguru kehittäisi sen kipa-päähinettä muistuttavan elektrodilätsän, jollaisen näimme jo 90-luvun lopun pahaenteisessä millenium-elokuvassa, ja jonka avulla olisi mahdollista elää läpi toisen ihmisen kokemukset? Toivottavasti ei kukaan. Sen jälkeen emme olisi enää ennallamme.
No entä kukapa leikkaisi minulle hauskan uuden tukan? (No rieskapa tietenkin...)
Mielenosoitus hedelmöityshoitojen rajaamista vastaan torstaina 12.10.2006 klo 17.00 Eduskuntatalolla
Järjestää: kansalaiset toivottulapsi.comin takana. Ks. www.toivottulapsi.com
Kaikki perheet ovat yhtä arvokkaita!
Vapaamuotoinen ryhmä kansalaisia järjestää rauhallisen ja värikkään mielenosoituksen hedelmöityshoitojen tasa-arvoisen saatavuuden puolesta torstaina 12.10.2006 klo 17:00 alkaen Eduskunta-talon edessä. Tilaisuudessa luetaan poliittisten vaikuttajien ja lakia kannattavien terveisiä, lauletaan lasten kanssa lastenlauluja sekä luetaan tilaisuutta varten laadittu julistus. Ryhmä toivottaa median edustajat tervetulleiksi tilaisuuteen!
![[info]](http://l-stat.livejournal.com/img/userinfo.gif){kind=small}
miskatinka's journal
